Kun elokuun viimeinen päivä vuonna 2007 ajelin kohti Rovaniemeä, runkopatja autoni katolla, ei minulla juuri ollut käsitystä siitä mihin olin tulossa.
Tiesin ennen muuttoa ainoastaan, että minut oli hyväksytty Lapin yliopistoon opiskelemaan markkinointia, ja että kaipasin vaihtelua maisemaan kehäteillä pyörimisen jälkeen. Olin Tulenkantajani kuunnellut. Rollossa vaikutti olevan funkkia.
Yleensä aloitan tällä tavalla tarinan siitä, kuinka tapasin rakkaan vaimoni, ja miten lopulta laitakaupungin poikamiesboksin ovelle tuotu ateria Siipiravintola Wingstonista sinetöi kohtaloni. Sekin on hyvä tarina, mutta herkullisimmillaan kerrottuna sisältää liikaa painokelvottomuuksia. Pikakelataan sen sijaan lähes 12 vuotta eteenpäin nykyhetkeen.
Asunto on vaihtunut hieman lähemmäksi Rovaniemen keskustaa, ja aamuisin ovesta astelee jo kaksi reipasta koululaista. Tarharumba on takana. Nyt minun ei tarvitse joka aamu ajella tai edes kävellä työpaikalle. Avaan vain läppärin ja alan kirjoittamaan, käsittelemään kuvia tai hoitamaan asioita. Kuvaukset ja asiakkuudet vaativat reissaamista, mutta juna kulkee puolen kilometrin päästä eikä lentoasemalle ole pitkä matka. Kumipyörillä pääsee kaikkiin tarvittaviin suuntiin.
Syrjäseutuako?
Joku saattaa ajatella Lappia periferiana, jonne lähdetään etelästä sesonkitöihin tai downshiftaamaan. On totta, että täältä löytyy työpaikkoja joissa pääsee vielä avokonttoriakin avarampiin paikkoihin. Vapaa-ajan ja elinympäristön tarjoama laatu on osa kokonaispakettia.
Lappi on ehkä hieman syrjässä hälinästä, mutta seutu ei ole millään tapaa köyhää tai kehittymätöntä. Lapissa on imua – jopa globaalia sellaista. Tämä tarkoittaa myös mahdollisuuksia osaaville ja innokkaille ihmisille.
Minun perspektiivistäni Lappi on täynnä tekijöitä. Ihmisiä, jotka rakastavat asua täällä ja haluavat kehittää meininkiä ympärillään. Täällä tartutaan toimeen. Tehemä pois, sanovat.
Viime vuosina tuntemani nuoret ihmiset ovat ympäri pohjoista perustaneet tai siirtyneet vetämään yrityksiä, jotka tarjoavat huipputason palveluita; ravintoloita, mediayrityksiä, tuotantoyhtiöitä, majoitusliikkeitä, kauppoja ja niin edelleen. Myös teollista osaamista on. Lapissa syntyy uraauurtavia tuotteita anustapeista junanostinten kautta biokuituisiin lumisurffeihin ja sähkömoottorikelkkoihin.
Lappilaisen ei tarvitse lähteä etsimään unelmatyötä maailmalta. Tosin ei siinäkään mitään väärää ole. Minäkin lähdin synnyinseudultani kohti uusia tuulia.
“Yrittäjänä on mukavaa, kunhan ei yritä liikaa”
Perustin yrityksen vuonna 2012, kun mainostoimiston vanhemmat ketut halusivat ostaa revontulikuviani asiakkaiden projekteihin. Piti pystyä laskuttamaan, eikä kevytyrittäjäpalveluista vielä silloin liikaa huudeltu. Pyöritin firmaa monta vuotta sivubisneksenä. Vaivihkaa intohimoinen harrastus alkoi avaamaan ovia ja tuomaan tuloja. Vuonna 2018 tein lopulta päätöksen luopua palkkatöistä.
Freelancerina työllistän itseni, ja silloin tällöin myös muita samassa asemassa olevia ammattilaisia. Teen valokuvia ja tekstejä yrityksille sekä konsultoin heitä markkinoinnissa. Olen myös pienosakkaana isäni perustamassa yrityksessä, joka valmistaa ja myy kehittämiään kuivauslaitteita ja ilmanpuhdistimia.
Toistaiseksi keikkaa on piisannut, joskus jopa liikaakin. Yrittäjänä on itse vastuussa omasta jaksamisestaan ja ajankäytöstään. On osattava sanoa myös ei. Kyse ei silloin ole downshiftaamisesta, vaan tekemisen laadusta ja mielekkyydestä.
Mielessäni ovat usein valokuvaajakollegan ja ystävän Jani Kärpän viisaat sanat: “yrittäjänä on ihan mukavaa, kunhan ei yritä liikaa.”
Ystävyyttä ja yrittäjyyttä kannattaa sekoittaa
Bisnes toimii suhteilla. Useimmat asiakkaani ovat jollain tasolla tuttuja, tai ainakin taustalla on joku, joka on puhunut puolestani. Tarvitaan tunnetta, että tämän ihmisen kanssa on kiva tehdä töitä ja häneen voi luottaa.
Itse olen kiitollinen erityisesti mahdollisuuksista, joissa olen saanut yhdistää kaksi intohimoani – lumilautailun ja valokuvauksen.
Työurani huippuhetkiin kuuluvat kuvausreissut Lapissa, Japanissa ja viimeisimpänä Yhdysvaltain Utahissa lumilautailija Antti Autin ja ohjaaja-kuvaaja Iisakki Kennilän matkassa. Yhteiset harrastukset ovat tehneet meistä kolmesta ensin ystäviä ja sittemmin myös saman työryhmän osia.
Pitkän linjan lumilautakuvaaja Dano Pendygrasse esitti LinkedInissä ajatuksen, joka resonoi minussa vahvasti: jotta aikuisena voisi viettää aikaa ystäviensä kanssa, joskus ainoa mahdollisuus on tehdä töitä yhdessä.
Mietin välillä olenko oikealla tiellä ottaessani työurallani sivuaskelia? Olen koulutukseltani markkinointiekonomi ja toiminut niin kauppakeskuspäällikkönä kuin mainostoimiston asiantuntijana. Yliopistossa minua yritettiin houkutella tieteelliselle uralle, väitöskirjaa tekemään. Lukiokaverini porskuttavat uraputkessa toinen toistaan hienommissa positioissa.
Toisaalta, päästyäni viikoksi kalliovuorille kuvaamaan laskemista lumilautailun kaksinkertaisen maailmanmestarin Autin ja kaksinkertaisen alppihiihdon olympiavoittajan Ted Ligetyn kanssa, sivuaskellus ei tunnukaan hassummalta. Miksi keskittää energiaan siihen mistä jää paitsi, kun voi nauttia siitä missä on?
Mielikuvissa ruoho on aina muualla vihreämpää, mutta Lapissa hengitetään ihan todistetusti maailman parasta ilmaa. Se kelpaa minulle loistavasti.